Kirkko tarvitsee moniäänisyyttä

17.10.2018

Ratkaisukeskeisen työyhteisösovittelijan koulutuksen lopputyössäni tarkastelin, miltä kirkolliskokouksessa käyty keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta näyttäytyy hollantilaisen filosofin ja sovittelijan Bart Brandsman polarisaatiomallin valossa. Polarisaatiota eli "me ja ne" -ajattelua esiintyy yhteiskunnan kaikilla tasoilla ja se vaikuttaa monien konfliktien taustalla.

Brandsma osoittaa, että polarisaatio syntyy kielen ja mielen rakenteissa, kun luomme kuvaa omasta identiteetistämme. Samalla, kun määritämme, mitä olemme, poissuljemme sen, mitä emme ole. Tämä on seuraus siitä, kuinka käytämme kieltä: kun olen mies, en ole nainen, tai, jos mies on kaupunkilainen, hän ei ole maalainen. 

Identiteettimääritelmiin liitetään usein arvoja, mitä on hyvä olla ja mitä ei. Lause "aasialaiset ovat ahkeria" sisältää positiivisen arvolatauksen ja lause "teinit ovat itsekeskeisiä" taas negatiivisen arvolatauksen. Polarisaation vahvistuessa ongelmaksi muodostuu se, että identiteettimääritelmät muuttuvat mustavalkoiseksi ajatteluksi, joka sisältää vahvoja arvolatauksia. Varsinkin puhe "niistä", jotka eivät kuulu "meihin", saa iskulauseenomaisia sävyjä.

Kirkolliskokouksessa on tasa-arvoiseen avioliittoon liittyen pidetty monia polarisaatiota vahvistavia identiteettipuheenvuoroja. Muun muassa sellaiset väittämät, että joidenkin näkemys tai ehdotus johtaa Jumalan tuomioon tai kirkon hajoamiseen, ovat bensaa polarisaatiolle. Nämä väittämät puetaan "meidän" totuutta puolustavaan sävyyn, mutta loukkaavat syvästi "niiden" identiteettiä. Brandsman mukaan tällainen puhe ei kuitenkaan ole oikeasti kohdennettu vastakkaiselle osapuolelle, vaikka niin voisi luulla, vaan identiteettipuheen tavoitteena on tosiasiassa saada polarisaation keskikentälle jääneitä ihmisiä liittymään joukkoihin. Myös kasvojen säilyttämisen tarve omissa riveissä saa ihmiset toistamaan samoja identiteettilauseita - ne todistavat uskollisuudesta "meidän" asialle.

Polarisoituneessa tilanteessa keskustelu voi ulkopuoliselle näyttäytyä älyllisenä väittelynä, mutta järjellisyys on Brandsman mukaan vain illuusio. Polarisaatiossa on viime kädessä kyse spontaaneista tunnereaktioista, joiden vallassa ihmiset valitsevat puolensa. Ihmisten tunne oikeasta ohjaa sitä, mitä perusteluja kuunnellaan ja valitaan oman näkökulman tueksi. Siksi polarisoitunutta tilannetta ei lähtökohtaisesti voida ratkaista järkiperusteluilla, vaan tunnepuheella, jonka pyrkimyksenä on saada mahdollisimman monen ihmisen todelliset pelot ja toiveet kuuluviin. Moniäänisyys on avain, joka voi avata lukon.

Kirkolliskokouksessa on vedottu siihen, että kirkko voi tehdä avioliittoasiassa päätöksen omista lähtökohdistaan käsin. Tarkoittaako se sitä, että kirkko sulkee korvat muilta yhteiskunnan ääniltä, keskittyy teologiaansa ja käy yksin dialoginsa? Brandsma tarkastelee polarisaatiomallissaan myös radikalisoitumista, koska kahtiajakautuminen on historian kuluessa johtanut monta kertaa väkivaltaisuuksiin. Hän esittää, että radikalisoitumisen maaperä muokataan aatteissa, jotka eristäytyvät muista yhteiskunnan äänistä. Sovinto voidaan rakentaa vain moniäänisen dialogin varaan, jossa pyritään aidosti kuulemaan myös omista kokemuksista poikkeavia ääniä. Tällaisessa dialogissa ei etsitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, sillä siinä kohdataan kaikki osapuolet todellisina.

Ratkaisukeskeisyys lähtee ajatuksesta, jonka mukaan tässä maailmassa ei ole kahta ihmistä, jotka ymmärtäisivät saman lauseen samalla tavalla, sillä jokaisen ihmisen kokemus elämästä on yhtä ainutlaatuinen kuin hänen sormenjälkensä. Myös uskonnonfilosofiassa tämä näkökulma nähdään lähtökohtana sille, mikä uskonnoista puhumisen tekee ylipäänsä mielekkääksi: "Uskonnot ilmenevät uskovissa yksilöissä eikä ole kahta uskovaa, joilla on täysin samat uskomukset." Näin todetaan uskonnonfilosofian perusteoksessa Reason And Religious Belief - An Introduction To The Philosophy Of Religion. Tämän vuoksi opillisen yksimielisyyden vaatimus on sovittelijankin näkökulmasta umpikuja, johon ei kannata edetä. Ketään ei voi vaatia ajattelemaan jollakin tietyllä tavalla.

Brandsma katsoo, että polarisoituneissa tilanteissa äänen antaminen mahdollisimman monelle eri taholle leikkaa terän vastakkainasettelulta ja heikentää ääriajattelua. Niiden, jotka haluavat ratkaista asiaa, tulee olla moniäänisyyden mahdollistajia. Tuomiokapitulien jakamat rangaistukset papeille sen sijaan vahvistavat polarisaatiota, sillä ne ovat vahvaa identiteettipuhetta papeista, jotka toteuttavat vakaumustaan.

Sovittelijan näkökulmasta kirkossa vallitsevaa erimielisyyttä ei kannata lähestyä opin ja kurin kautta, vaan ihmisten uskonkokemusten moniäänisyyden kautta. Ihmisten tunteet ja kokemukset ovat ainoat peruspilarit sovinnon rakentamiseksi teologisissakin kiistoissa. Historia osoittaa, että eri tavalla uskominen on aina ollut vallitsevaa ja opillisen yksimielisyyden vaatimukset ovat johtaneet kirkon jakautumiseen. Kirkon jakautunut tilanne on mahdollisuus olla aidosti moniääninen rakkauden yhteisö. 

Todellinen ykseys voidaan löytää vain sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen kautta. Kyse on viimekädessä halusta elää yhdessä.