Mikä auttaa puuttumaan kiusaamiseen?

Koulukiusaaminen on noussut jälleen otsikoihin - hyvä niin, koska aihe on tärkeä ja koskettaa koko yhteiskuntaa. Kiusaaminen ei ole vain lasten asia, vaan siihen nivoutuvat myös aikuiset. Ja myös aikuisten arjessa esiintyy kiusaamista.

Ministeritasoa myöten on viime päivinä pohdittu sitä, millä keinoilla kiusaamiseen voitaisiin puuttua. Vanhat keinot eivät näytä toimivan. Moni vaatii kovempia rangaistuksia, kuten mahdollisuutta pakottaa kiusaaja vaihtamaan koulua.

Itse en usko, että rangaistukset auttavat. Rangaistukset eivät lisää turvallisuutta eivätkä opeta oikeita asioita.

Rangaistusten olemassaololle on kaksi filosofista perustetta: ne pelottavat ja ne sovittavat. Olettamuksen mukaan rangaistuksen ankaruus saa ihmiset harkitsemaan tekojaan eli näin rangaistuksen tarkoitus on luoda pelkoa. Perinteisissä kasvatustermeissä tätä kutsutaan uhkaukseksi. Toisen olettamuksen mukaan rangaistus on seuraus väärästä teosta ja yhteiskunnan tasapaino vaatii sitä, että vääryydestä rangaistaan. Rangaistuksen kärsiminen saa tekijän pohtimaan tekoaan. Ongelma on se, että äärimmäisetkään rangaistukset eivät estä rikoksia eivätkä rangaistukset opeta kärsijöilleen parempaa käytöstä. Sitä paitsi ne keskittyvät vain kiusaajiin eivätkä kiusattuihin. Kokonaisuuden näkökulmasta rangaistukset ovat kovin tehottomia muuttamaan mitään paremmaksi.

Rangaistuksen olemassaololle on vielä kolmaskin syy: kasvattajien kyvyttömyys. Moni iäkkäämpi on kasvanut yhteiskunnassa, jossa lapsen fyysinen rankaiseminen on ollut yleistä ja hyväksyttyä. Piiskaamisen tai tukistamisen seurauksena lapsen ja vanhemman suhdetta on leimannut pelko ja samalla lapsi on oppinut mallin, jossa toisen ihmisen satuttaminen on hyväksyttyä. Usein aikuiset toteuttivat kasvatuskuritusta oman vihansa vallassa. Ne ovat olleet aikuiselle helppoja keinoja pitää kakarat kurissa, koska parempia keinoja ei tunnettu. Nykyään tiedämme, ettei pelolla ja väkivallalla pidä kasvattaa. Uhkaileminenkin on kasvatuskeinona jo out. Toivottavasti näitä keinoja ei siis etsitä eduskunnassakaan.

Sovittelijana pidän rangaistusten isona ongelmana sitä, että ne vahvistat sekä lasten että aikuisten mielikuvissa sitä huonon vuorovaikutuksen kulmakiveä, jonka mukaan ristiriitatilanteissa joku voidaan nimetä syylliseksi ja häntä rangaista, kun taas muut voivat jatkaa entiseen malliin. Tämä lisää yhteisössä vastuuttomuutta ja puuttumattomuutta. Yleensä kun kiusaamisia on selvitetty, on keskitytty siihen, kuka on tehnyt mitä. Paikalla on yleensä ollut vain muutama oppilas vanhempineen. On etsitty syyllisiä ja jopa pakotettu anteeksipyyntöihin. Tällaisista toimintamalleista pitäisi luopua. Vanhat keinot eivät toimi.

Kiusaaminen - tapahtuu se sitten koulussa tai työpaikalla - on aina koko yhteisön ongelma. Siksi muutosten pitäisi kohdistua koko yhteisöön. Vastuu ja mahdollisuudet hyvään muutokseen ovat kaikilla - erityisesti aikuisilla, koska lapset vasta opettelevat vuorovaikutustaitojaan ja tarvitsevat hyviä malleja. Koko yhteisöllä tarkoitan myös niitä, jotka eivät halua ottaa osaa toisten ongelmiin ja haluavat pysytellä toisten riitojen ulkopuolella. Juuri sillä 80%:lla luokan lapsista, jotka eivät suoraan ole osallisia kiusaamisiin, on parhaat mahdollisuudet katkaista kiusaamiselta terä ja auttaa sekä kiusattua että kiusaajaa. Sama koskee aikuisten maailmaa. Osattomat ja sivulliset ovat niitä, jotka antavat ryhmädynamiikan näkökulmasta luvan kiusata. Meidän pitäisi kasvaa ulos siitä perisuomalaisesta ajatuksesta, että kukin pitäköön huolen omista asioistaan. Siitä, kuinka sivullisten tulisi toimia kiusaamistilanteissa, ei valitettavasti ole monia malleja. Niin moni aikuisistakin on vain hiljaa.

Pidät ehkä seuraavia ajatuksiani idealistisina, mutta minä uskon niihin.

1. Ajattele kiusaamista kutsuna yhteyden luomiseen ja etsi yhteyttä:

Kiusaajalla on sisäinen maailma, jossa kiusaaminen on keino omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämän vahvistaa ryhmä, joka hyväksyy kiusaamisen yhdeksi toimintakoodiksi. Kiusaajan tulkinnat tilanteista tapahtuvat hänen tunnemaailmassaan ja sieltä hän löytää oikeutuksen toiminnalleen. Väkivaltaisten toimintamallien tausta on usein monimutkainen ja traumaattinenkin, mutta lapsen tai nuoren on vielä kovin haasteellista käsitellä sisäistä maailmaansa. Siksi kiusaaja tarvitsee aikuisia, jotka oikeasti välittävät hänestä ilman ongelmapuhetta ja ovat hänestä kiinnostuneita muustakin kuin käytöshaasteiden näkökulmasta. Oleellista on päästä vaikuttamaan kiusaajan tunne-elämään - tuoda sinne hyvää ja antaa mallia empatiasta. Se ei onnistu ilman, että oikeasti tutustuu lapseen ja nuoreen.

2. Vahvista hyvää joka on jo olemassa ja luo vielä lisää hyvää:

Italialais-sveitsiläisen sovittelijan, Marco Ronzanin menetelmä haastaa erinomaisesti perinteistä ongelmakeskeistä ristiriitojen käsittelytapaa. Ronzani ei tartu itse ongelmaan lainkaan ja kuitenkin lopputulos voi olla erinomainen. Ongelmapuheen sijaan hän mahdollistaa puhumisen arvoista, iloa tuovista asioista, omista ja toisten vahvuuksista sekä yhteistoiminnan merkityksistä. Voisiko kiusaamisten sovitteluissakin keskittyä enemmän hyvään vuorovaikutukseen eli siihen, miten toimimme kuin siihen, miten emme toimi? Tämä voisi opettaa lapsille ja nuorille sen oleellisen näkökulman ihmissuhteisiin, että hyvän vuorovaikutuksen seuraukset ovat itsetuntoa ja yhteistä hyvää vahvistavia. Eikä tämä ollenkaan siis tarkoita sitä, että kaikki olisivat bestiksiä keskenään. Hyvään vuorovaikutukseen sisältyy tilan antaminen niille, jotka eivät ole samalla aaltopituudella.

Koko yhteisön näkökulmasta onkin mielestäni tärkeää vahvistaa ryhmän positiivisia toimintakoodeja. Negatiivisille koodeille löytyy tilaa juuri siksi, ettei positiivisuutta ole meillä tarpeeksi. Tähän voi jokainen aikuinen - myös päättäjät - osaltaan vaikuttaa. Meidän täytyy lisätä yhteisöissämme toimintakoodeja, joissa

- kiusatuille ja kiusaajille löytyy tukea, välittämistä ja läsnäoloa ilman vastakkainasettelua

- lisätään aktiivisesti yleistä positiivista kommunikointia eikä tyydytä vain siihen, ettei negatiivisuutta ole

- vahvistetaan turvallisuutta jakaa omia mielipiteitään, unelmiaan ja tunteitaan.

Tällaisia toimintakoodeja yhteisöissämme tarvitaan, mutta ne eivät synny ilman aikuisten antamaa mallia. Nyt todellakin tarvitaan tekoja, mutta hukkaamme mahdollisuutemme, jos odotamme hallituksen tai eduskunnan säädöksiä. Nyt tarvitaan tekoja, jotka sinä voit toteuttaa heti seuraavassa vastaan tulevassa vuorovaikutustilanteessa. Sano kiitos, ole hyvä, hymyile, arvosta, kunnioita ja luo yhteyttä. Myös niiden kanssa, jotka koet hankaliksi.

3. Tartu kiusaamisiin jämäkästi välttäen vastakkainasettelua:

Tappelut tai julkiset haukkumiset ovat ilmeisiä tilanteita, joihin pitää tarttua välittömästi. Uhrin auttamiseen uskon monen keksivän nopeasti keinoja: mene vierelle, auta pois tilanteesta ja luo yhteyttä. Kiusaajan osalta väliin meneminen vaatii rohkeutta ja taitoa. Aggressiivisuuden taustalla on usein vaikeita tunteita ja niiden purkamiselle olisikin tärkeä löytää tilaa. Mutta silloin kun nyrkit heiluvat tai suu suoltaa törkeyksiä, olisi tärkeä saada jarrut päälle. Se, kuinka yhteyden voi tällaisissa hetkissä löytää, on hyvin tapauskohtaista. Tärkeää on olla nolaamatta tai muutoin asettumatta kiusaajan yläpuolelle.

Usein kiusaamisessa on kuitenkin kyse vaikeasti havaittavasta toistuvasta vähättelystä, poissulkemisesta tai nöyryyttämisestä, jossa on mukana useampi tekijä. Jos aikuinen saa vihiä tällaisesta, hänen on helpompi huomata ilveilyt tai kommentit, jotka liittyvät kiusaamiseen ja tarttua niihin. Ja silloin, kun tällainen kiusaaminen tulee näkyväksi esimerkiksi viestittelyn kautta, kannattaa asiaa viedä eteenpäin aktiivisesti, kuten oululainen äiti teki.

Ja vielä lopuksi: kiusaamista tulee aina olemaan keskellämme. Mutta jos onnistumme luomaan enemmän hyvää vuorovaikutusta keskellemme, uskon, että pystymme havaitsemaan ja tarttumaan kiusaamiseen rohkeammin ja aikaisemmin.